Hiihtolomaviikon kuljailuja

Hiihtoloma tarkoittaa yleensä reissua johonkin pohjoiseen mökkeilemään, ja lappomaan murtsikkahiihtoa, ja niin myös tälläkin kertaa. Tällä kertaa matka suuntautui Rukalle, josta onnistuin arvonnassa saamaan työpaikkamme mökin muutamaksi päiväksi. Koska ko. viikon lauantaina olisi Tervahiihto, johon tässä on tullut hiljalleen talvi valmistauduttua, en kuitenkaan nyt voisi tehdä kovin monituntisia hiihtovaelluksia, mitä on aiempina talvina tullut aina harrastettua. Tervahiihto oli kuitenki tarkoitus ottaa vaan yhtenä pitkänä treeninä (vaikkakin hieman kovempana) muiden joukossa, enkä sitä varten alkaisi kovin paljoa keventelemään ja herkistelemään. Vaikka kotipuolessa näytti jo kelit varsin surkeilta, ja lumet olivat lähteneet hyvin vähiin, Kuusamossa riitti lunta vielä yllin kyllin metsissä ja tuntureilla. Lähdinki heti perille päästyämme käymään pienellä "kevyellä" iltalenkillä. Vuodessa ehtii näköjään hyvin unohtua, minkälaisia ne mäet täällä päin ovat, verrattuna kotipuolen nyppylöihin. Koska luisto oli varsin hyvä, ja suksi toimi hyvin, päätinkin käydä Vuosselin lenkin päätteeksi vielä kiertämässä Rukan ympärysreitinkin. Täällä alkoikin pian tulla kunnon seinänousua vastaan, ja huomasin olevani stadionin maailmancupin laduilla. Jokainen, joka on käynyt siellä hiihtämässä, tietää että niitä nousujahan ei kovin kevyesti voi ottaa. No vastaavasti sitten laskutkin olivat sen mukaisia, että alaspäin mentiin sitten tosi lujaa. Tällaisissa maastoissa ne pitäisi hiihtää kaikki maailmancupin kisat, niin hiihtäjät ja tasatyöntäjät erottuisivat.. ;) Loppumatkasta alkoi sitten satamaan lunta vielä, ja päätin mennä erästä valaisematonta reittiä. Oli hienoa mennä pimeässä metsässä pelkän otsalampun varassa, ja kovasti olisi tehnyt mieli vähän venyttää lenkkiä vielä lisää.

Seuraavana päivänä olikin sitten vuorossa kauan odottamani Valtavaaran reissu. Valtavaarasta on viime vuosina tullut minulle rauhoittumisen "Mekka". Paikka johon on vaan päästävä aina välillä käymään, yksin. Paikka jossa tuntee olevansa keskellä luontoa, paikka jossa haluaa viipyillä kauemmin, eikä tahtoisi lähteä pois ollenkaan, vuodenajasta riippumatta. Huomaankin usein jääneeni kauaksi aikaa tuijottelemaan vaan kauas jonnekkin horisonttiin. Valtavaara ei pettänyt tälläkään kertaa. Vaikka kyseessä olikin sesonkiviikko, Valtavaaran nousut karsivat onneksi väkimassaa aika hyvin, ja aika rauhallista siellä oli tälläkin kertaa. Jo sinne kavutessa hienot tykkylumiset puut saivat mielen rauhoittumaan, ja ihastelemaan miten jossain voi olla tällaista.

Vielä olis hankea tarjolla Karhunkierroksen reitille. :)

Valtavaaran tupa. 

Näkymää Konttaiselle

Lauantaina oli sitten vuorossa tuo kauan odotettu Tervahiihto. Ouluun ajellessani ja liikennevaloissa odotellessani mietiskelin, että onhan se silloin joskus ennen ollut hommaa, kun isännät ovat saapuneet tänne paikan päälle hiihtokilpailuihin hiihtämällä pitkienkin matkojen päästä, kuten teki mm. isoisopappani Aappo Luomajoki, saapuessaan ensimmäisiin Oulu-Hiihtoihinsa v. 1889. Silloin kun ei ollut vielä lämmitettyjä autoja, joiden katolle heittää suksiboxi ja varusteet, ja ajella vaan lähtöpaikalle. Legenda kertoo, että kisajärjestäjät olisivat kyselleet Aappolta, että "meinaakos vanha mieskin hiihtää koko matkan?" Silloin Aappo oli tempaissut lakkireuhkansa päästään, ja tokaissut "ei mies ole vanha, vaan lakki!"

Linja-autoa odotellessa tapasinkin juoksukaverini Saaran. Oli mukavaa, kun oli joku tuttu kaveri joka ymmärtää toisen kisaajan tunteen, jonka kanssa jakaa pientä kisahermostusta, höpöttelemällä hervotonta läppää, ja taivastelemalla pian alkavaa räntäsadetta. Katselimme myös muiden kanssahiihtäjien valmistautumista, jotka näyttivät kovakuntoisilta ja paljon treenanneilta. "No ne vaan näyttää, me ollaan oikeesti..", koitin vielä keventää. ;)

Pikkuhiljaa päästiin siirtymään sitten lähtöalueelle. Vähä meinasi jännää pukkailla päälle, olihan viimeksi tullut hiihdettyä lappu rinnassa joskus 80-luvun puolivälin tienoilla. Lähtö oli aika ruuhkainen, ja sumppuuntui jo heti ensimmäisen kilometrin aikana ensimmäiseen mäkeen. No nämähän kuuluvat massahiihtoihin, varsinkin kun lähtöpaikka oli itsellä siellä joukon keskivaiheen huonommalla puolella. Mutta näiden parin alkutaipaleen ylämäen jälkeen letka alkoikin vetää tosi hyvin, ja löysinkin nopeasti oman sopivan ryhmän, missä oli hyvä latoa menemään. Keli olikin upea, baanat liukkaat ja navakka myötätuuli sekä porukan imu siivittivät menoa kovasti, ja suksi kulki kovempaa kuin koskaan ennen. Katselinkin kelloa siinä, että jahas, kolme ja puol tuntia niin ollaan Sankivaarassa. :) Mutta olihan se tiedossa, että kohtahan tää loppuu. Säätiedotusta oli nimittäin tullut toljoteltua tiiviisti koko viikko, ja niin se kauan odotettu räntäsade sieltä sitten saapuikin jo ensimmäisen hiihdetyn tunnin jälkeen. Tuuli alkoi kääntymään lisäksi sivusuuntaiseksi, ja loskaa alkoi kertymään baanalle. "No eipähän mittään", ajattelin. Kyllä tästä nyt selvitään, jos tää ny ei tämän huonommaksi mene. 33km juomapisteellekkin tulin vielä ihan hyvää vauhtia, olihan reitti tähän asti ollut melko laskuvoittoinen. Voimiakin oli hyvin tallella vielä, ja ajattelinki, että perkele, otetaan nyt se 4h pois niin kuin oli alunperin aikomuskin. Otin siinä juottopaikalla geeliä ja urheilujuomaa pari mukillista. Monttasta alkoi sellainen n. 10km nousuvoittoinen osuus, ja ajattelin, että hiihdän tämän hyvällä reippaalla höökillä ylös, loppumatka olisi sitten selvästi laskuvoittoisempi, niin sehän tulisi sitten vähä vähemmälläkin lyönnillä, ja ei niin haittaisi jos ei enää jerkkua olisikaan. Selkiä alkoikin tulla vastaan useampia tässä nousuosuudella. Ohittaminen oli välillä vaikeaa, kun kaikki eivät suostuneet jostain syystä menemään hieman syrjempään. Toiset taas antoivat auliisti tietä kysymättäkin. Voimillehan tämä alkoi ottamaan kuitenkin, ja huomasin, että mittari hakkaa tuolla rajoittimella, ja välillä mentiin jo anakynnyksen puolellekkin. Viimein tuo mäkiosuuskin sitten päättyi, ja tulin 45km huoltopisteelle. Pysähdyin tähänkin rauhassa juomaan ja ottamaan geeliä, ja tasailemaan vähän hengitystä. Nyt pääsis sitten tuohon alamäkeen tinttaamaan, ja homma helpottuisi. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että näinpä ei asia ollutkaan. Lunta oli kertynyt jo tosi paljon baanalle, ja lisäksi latu-ura oli peittynyt tähän loskaan, niin sitäkään ei pystynyt menemään tasatyönnöllä, eikä edes laskemaan. Alamäetkin joutui menemään luistelemalla ja lykkien, eteenpäin päästäkseen, niin 50km kohdalla kellon näyttäessä kulunutta aikaa jotain 2:58, päätin että ei tässä kannata alkaa enää kaikkia nallekarkkejaan syömään tähän loppuun ja turhaan vetämään itseään umpitilttiin. Hiihtelinkin sitten hieman rauhallisempaa tahtia loppumatkan maaliin. Räntää satoi tässä vaiheessa tosi paljon, ja tuuli oli kova, joten sellaista hiihtonautintoa ei päässyt oikein kokemaan, mitä olin myös lähtenyt tältä reissulta hakemaan, vaan halusi vaan päästä äkkiä maaliin, ja vaihtamaan läpimärät vaatteet. 

Tokihan se sitten maalissa alkoi tulemaan se hyvän olon tunnekkin selvitetystä urakasta. Vaikka tavoiteltu aika alle 4h ei tässä kelissä toteutunutkaan (loppuaika 4h:20min), niin tuli hyvä fiilis siitä, että jaksoi vetää kovilla tehoilla koko matkan, eikä kanttaamisia tullut. Tuli lisää itsevarmuutta, että juoksutelakka ei ole päässyt romahduttamaan peruskuntoa, vaan päinvastoin kone on hyvässä kunnossa, ja pitkät matalatehoiset hiihtolenkit ovat osuneet oikeaan paikkaan. Hiihtokelit alkavat olla finaalissa tälle keväälle, mutta muutama lenkki onnistunee vielä tehdä kuitenkin. Pikkuhiljaa aletaan tästä siirtämään pääpaino juoksuun, koska jalkakin näyttäisi kestävän sitä yhä paremmin. Peruskuntokausi jatkuu tästä vielä tuonne huhtikuun alkupuolelle saakka, silloin aletaan kutittelemaan vauhteja sitten vähän enemmän, ja kaivetaan esiin se talven aikana hankittu kunto. Ensimmäinen lappujuoksu on merkitty kalenteriin 25.4. Illinsaaren testikymppi. Tämä antaa jo kovasti suuntaa siihen, millä tasolla juoksukunto on.

Niin, mitenkäs kävi Aappo-papalle v.1889? No hän nappasi voiton ensimmäisistä Oulu-Hiihdosta, heitti voittamansa ruisjauhosäkin olalleen, ja hiihteli kotiinsa Haapaveden perukoille vielä samana iltana. :)