lauantai 1. elokuuta 2015

Pallas-Hetta 55km NUTS, 25.7.2015

"Kun jokin ajatus syntyy sisälläsi, haudot, kääntelet ja pyörittelet sitä, jalostat, pelkäät, innostut, ajatus vahvistuu ja kasvaa vähitellen, pian se on mielessäsi joka päivä, pian se on niin vahva, että se on pakko toteuttaa..."

"Niin mistä sää olitkaan kotoisin?" Tämä oli kaverini kysymys viime vuoden syksyllä, kun ajelimme kohti Tallinnaa juoksemaan Tallinnan-maratonia. Tällä keskikevyellä kenttäv-lulla tarkoitettiin nykyistä kotipaikkakuntaani, jossa aakeeta laakeeta riittää silmänkantamattomiin, mäkitreenit pitää tehdä mäki-nimisissä paikoissa jos haluaa sellaisia ja tunkkausta ei näe kuin paikallisten pottufarmarien traktorin kärryjen renkaitten vaihdossa. Tämä kysymys esitettiin, kun olin hetki sitten tuonut ensimmäistä kertaa julki ajatuksen lähteä juoksemaan ensi kesänä Pallas-Hettaan 55km polku-ultrakisa. No perhana, "jos vuori ei tuu muhammetin luo, muhammetti menee vuoren luo". En minä tässä voi mäeksi muuttua, joten salilla kyykkyä, paljon pitkää PK-treeniä, munahankia, Köykkyrin mäkeä, Pilpasuon kivikoita ja aateri loppu vedetään sitte peruskunnolla! Syksyn myötä Avensiksen keula alkoikin kääntyä yhä useammin työpäivän päätteeksi Köykkyrin mäkeen, joka on siis ainoita mäki-nimen ansaitsevia paikkoja, jossa saa tehtyä pohkeisiin ja takareisiin menevää treeniä. Suhteeni Köykkyriin muuttui kuitenkin viha-rakkaussuhteeksi eräänä räntäsateisena joulukuisena iltana, kun olin taas tuolla mäkeä tamppaamassa, niin jo kesästä asti vaivannut plantaarifaskiitti pakotti lopettamaan, ja tiesin silloin, että nyt taitaa tulla pidempääkin taukoa.

Jalan kanssa marssittiin lääkäriin, jossa diagnoosi oli siis tuo juoksijan vampyyrin purema, plantaarifaskiitti. Telakkaa tarjottiin pitkäksi aikaa, mutta sain myös lähetteen fysioterapeutille, jonka kanssa alettiinkin laittamaan askellusta kuntoon. Pystyin myös hiihtämään tuolla jalalla ihan täysipainoisesti, joten sain tehtyä varsin pitkiä matalasykkeisiä peruskuntolenkkejä hiihtäen. Myös salilla kuljettiin joku kerta viikkoon, kuntopyörää ajamassa, sekä kyykkyä tekemässä. Toki tuo juoksemattomuus siinä mielessä pyöri, hyvä olisi edes joku kilsa saada juostua hiihtolenkin päälle, että tuntuma siihen säilyisi. Pääsin kuitenkin kevättalvella jo taas aloittelemaan juoksuakin, ja jo muutaman lenkin jälkeen huomasin, että olin turhaan kantanut asiasta huolta. Sykkeet pysyivät pitkien hiihtolenkkien ansiosta myös juostessa alhaalla, ja lyhemmillä matkoilla kevään mittaan juostut uudet ennätykset todistivat viimeistään tämän itselle, kyllä tässä nyt kunnossa taas ollaan.


Näillä eväillä siis matkaan kohti pohjoista. Lähdimmekin jo heti maanantaina ajelemaan kohti Yllästä, missä oli tarkoitus viettää alkuviikko, josta siirtyisimme sitten loppu viikolla Hettaan. Viikko sujuikin varsin leppoisasti ulkoillessa perheen kanssa, sekä muutamia lyhyitä ja kevyitä juoksulenkkejä tehdessä. Keskiviikkona kävimme Pallaksella retkeilemässä, ja kävin ottamassa hieman tuntumaa myös reitin alkupätkään ja alkunousuihin. Samalla reissulla törmäsin myös NUTSin porukoihin, ja Eppu kertoikin yllättäen, että reitin alkupätkä on muuttunut. Nyt mennään tuosta suoraan Pallaksen päälle, ja tuo alun pitkospuuosuus jää pois. No ei kait siinä sitte, mennäänpä Pallaksen päälle sitte, pitäähän se nyt alueen korkein tunturikin valloittaa.


Sitten perjantaina siirryttiin Hetan majapaikkaamme. Olo tuntui hieman turvonneelta kevyen treeniviikon ja hiilaritankkkailun jälkeen. Mutta ei se mitään, sinne kyllä varmasti sulavat. Sain nukuttua ihan hyvät yöunetkin, vaikka heräsinkin hieman ennen kellonsoittoa, ja uni enää ottanut tullakseen. Seurailin siinä aikani gps-seurannasta 125km juoksijoiden etenemistä omalla taipaleellaan. He olivat lähteneet matkalle jo keskiyöllä, ja taivaltaneet siis Ylläkseltä asti koko yön, ja alkoivat saapua nyt Pallakselle. Mieletöntä porukkaa! Siinä vielä reipas aamupala huiviin, tattaripuuroa, kauraleipää, kananmuna ja puolipannullista kahvia. Sitten juoksukamat päälle, varusteet autoon ja kohti Pallasta. Olo oli koko automatkan varsin levollinen, ja lipittelin vielä urkkajuomaa siinä muutamia kulauksia alas. Niin saavuttiinkin kisakeskukseen, voi vitja, nyt on siis tää päivä mitä oon jo vuoden päivät odottanut ja miettinyt jokainen päivä! Täytin siinä reppuun vielä loput energiat ja tarvikkeet, ja lähdin käymään pienellä verkkalenkillä. Kisakeskuksessa tulikin vastaan sitten muutamia tuttuja, joiden kanssa siinä vaihdeltiin kuulumisia ja toivoteltiin tsemppejä puolin ja toisin.



Pian tulikin sitten kuulutus, jossa pyydettiin siirtymään lähtöalueelle Hotelli Pallaksen viereen. Lähtövaatteen alla vielä höpöteltiin Teemun kanssa pientä hermostunutta läppändeerusta, mm. suunniteltiin ottavamme peesit Ansion Henristä, että saatais mekin jonkulainen aika. Perhana vaan kun Henri oli sijoittunut sen verran kauas sitten keulapäähän, että tämä suunnitelma ei täysin toteutunut...

Sitten kuului alppitorven törähdys, ja lähdettiin matkaan. Kylmät väreet riipi pitkin selkärankaa, oli aivan mahtavan siisti tunne päästä liikkeelle, porukat kilisytteli lehmänkelloja ja huusivat kannustuksia. Tasamaata ei jatkunut kun sen parisataa metriä, ja sitten loppuikin juokseminen. Alkoi nimittäin nousu Pallakselle. No tämähän oli tiedossa, tässä ei aleta turhia höntyileen, vaan kävellään reipasta höökiä ylös tämä, eiköhän tässä tänään ehditä juokseenki aivan tarpeeksi. Pääsinkin ihan hyviin asemiin tunkkaamaan rinnettä ylös, muutaman kollegan sain siinä ohitettua, mutta sitten sain mennä omaa vauhtia. Meno tuntuikin ihan mukavalta, vaikka eihän tällaiset mäet ihan jokapäiväistä ole pottupitäjän poijjalle. Noustessa ehti hieman vilkuilla eteenpäin menevää jonoa, sekä alaskäsinkin jossa tuli porukkaa letkassa. Vihdoin päästiin sitte Pallaksen päälle, josta avautuikin aivan huikeat näkymät, joita oli pakko seisahtua hetkeksi ihastelemaan, ja samalla ottaa ensimmäinen geeli ja juotavaa.



Sitten alkoikin hyvä tasainen pätkä juosta menemään. Mono tuntui olevan tosi hyvin syönnillään ja liikkui kevyesti helppoa polkupätkää eteenpäin. Suuvärkki vääntyi väkisin hymyyn, hitto tää on sitä mun hommaa, tätä haluan tehdä, tästä mie nautin, tätä rakastan.
Pallaksen kupeesta. Huilaa kevyesti vielä tässä vaiheessa.
Kuva: Teemu Takkula
Vielä tuli pieni nousuosuus, jonka jälkeen lähdettiinkin laskeutumaan alaspäin haastavaa kivirakkaa. Kivenmurikat olivat sen verran isoja, että otinkin varovasti tämän pätkän. Kohta alusta kuitenkin helpottui, ja uskalsin antaa mennä reippaampaa kyytiä alamäkeen. Hetkeksi herpaannuin ihastelemaan upeita maisemia, ja silloin se tapahtui. X-talon kivenkoloon, ja nilkka ympäri. Ei helevata! Ei saa olla totta! Ei se menny varmaankaan pahasti, ajattelin. Koitin jatkaa juoksua, mutta kivikkoisella osuudella nilkan sivuttaisliike sattui aina, joten jouduin hiljentään vauhtia. Vähitellen nilkka kuitenkin turtui ja lämpeni, ja pystyin sillä juokseen taas paremmin. Uskalsin lisäillä taas hieman enemmän vauhtiakin, ja taas oli mukavaa.


Vuontiskeron nousussa jouduin pysähtymään laittamaan rakkolaastaria kantapäähän. Tyhmyyttäni olin laittanut valmiiksi laastarin VAAN toiseen jalkaan, koska eihän tuohon vasempaan jalkaan ole koskaan ennenkään rakkoa tullut. Tästä kun jatkoin matkaa, huomasin että nilkka ei ollut tykännyt pysähdyksestä, vaan ilmoitteli vauriostaan taas. Seuraavan alamäen laskeutuminen alkoikin tuntua taas varsin huonolle, ja jouduin pysähtymään siihen. Takaa tullut tuntemattomaksi jäänyt naisjuoksija pysähtyi kyselemään vointia, ja antoi Buranoitansa minulle, ja jo tämä ele sai tuntumaan nilkan taas paremmalle. Pian paikalle saapuivat myös, Sina, Jussi ja Anna, ja Sina teippasi lääkärin ammattitaidollaan nilkkani pakettiin. Porukkaa lappasi paljon ohitse, ja varmaan jokainen kysyi vointia, ja että tarvitaanko apua. Polkujuoksija välittää todellakin kanssakisailijastaan! Nyt ei nilkka päässyt enää juurikaan tekemään sivuttaisliikettä, ja eteenpäin ponnistaessa kipua ei enää tuntunut juuri ollenkaan. Taas mentiin varovaista hölökänkölökkää alamäkeen. Kyllä tämä tästä. Mutta juuri ennen alamäen päättymistä pieni loikka kiven ylitse, ja toinen nilkka ympäri! Ei tämä tästä! Kirosanat kimoilivat pitkin tunturin lakea, tunsin nimittäin että nyt tais mennä kunnolla tuo jalka. Koitin varata jalkaa, ja jo pelkkä varaaminen sattui varsin mukavasti. Mutta pakkohan tästä on pois päästä, jospa tuokin jalka vielä tuosta lämpeäis mulle. Siitä nilkuttelin kävellen eteenpäin, juosta ei enää pystynyt yhtään, koska maasto oli tässä vaiheessa varsin kivikkoista. Reilu 20km kohdalla takaa tuli Miia, joka pysähtyi teippaamaan tämän toisenkin jalan, ja pystyin jatkamaan matkaa taas. Miia kertoi, että maasto helpottaisi hieman tästä eteenpäin, mutta lopussa tulisi haastavia alamäkiä, joiden meneminen oli osoittautunut jo varsin helvetilliseksi tällä jalalla. Päästin Miian jatkamaan matkaa, ja jatkoin omaa hidasta taivallustani, jalka nimittäin osoitti varsin pian, että tällä ei juostais enää. Vitutuksen multihuipennus alettiin olla saavutettu. Kirosin mielessäni tilannetta, ja itseäni, että on sitä vaan sitte tyhmä että kuvitteli osaavansa ja pystyvänsä täällä juokseen tällaisen polku-ultran menemään. Tämänhän piti olla tällainen hyvä retki ja treeni vaan, että mennään hyvällä höökillä mäkeä ylös ja alas ja katsellaan komeita maisemia. Mennään maaliin sitte turiseen mukavia tuttujen kaa, röhnötteleen paljuun kylmä Santtu kourassa. Eipä ollu ukosta sitte mihinkään tällaisessa oikeessa polkukisassa. Siinä kävellessä alkoi kypsymään ajatus elämän ensimmäisestä keskeyttämisestä. Eihän tässä ole niinku mitään järkeä jatkaa tällaisilla kapuloilla. Vielä kun jouduin tulemaan erään naiskollegan kanssa käsikynkkää alamäen Hannukurun huoltoon, oli päätös kypsynyt valmiiksi, tästä tuli nyt DNF.

Lompsin huoltoon ja riisuin reput pois ja menin kyseleen, että mitenhän pääsisin pois täältä, kyllä tää niinku passaa nyt. No melkein tiesin jo vastauksenkin, poishan täältä on itse käveltävä, tai sitten olisi odoteltava iltamyöhään, että huolto sulkeutuisi, ja pääsisi tuolla huollon mönkijällä lavalla rötkötellen. Lähimmälle maantielle oli matkaa reilu kymmenen kilometriä, ja sieltäkin tietty pitäisi sitten päästä jollain keinoa pois. Eli valinta piti tehdä siis "ruton ja koleran välillä", eihän tänne nyt sentään mitään pelastuslaitosta aleta hätyytteleen yhen nilkkavammasen takia. Ja hetken asiaa mietittyäni päädyin ratkaisuun, en jää tänne makoileen iltamyöhään ziljoonan sääsken kanssa. Ja varsinkin seuraava ajatus oli alkanut muodostua mieleen hyvin vahvana: "Olen tätä kisaa ja päivää odottanut vuoden päivät, se on joka ikinen päivä mielessä pyörinyt, joten jos keskeytän, niin en pysty enää ikinä kattomaan itteeni peilistä sen jälkeen". Niinpä aloin laitteleen kamppeita kasaan. Vielä kourallinen suklaata mukaan, juomapullot täyteen, kiitokset huollon porukoille jotka toivottivat kovasti tsemppiä, ja matkaan. Olin istuskellut huollossa hetken ilman kenkiä, ja koittanut hieman venytellä ja liikutella jalkoja, joten meno tuntui taas hieman helpommalta.



Juoksusta ei tullut kuitenkaan edelleenkään oikein mitään. Mutta olin siis päätöksen tehnyt, että maaliin tässä nyt mennään. Mutta nyt ollaan retkellä enää, nyt on aikaa ihastella kunnolla maisemia ja pysähtyä ottamaan kuvia. Pienen metsäpätkän jälkeen avautui sitten tunturimaisema kaikessa komeudessaan ja jylhyydessään. Ketutuskin alkoi vähitellen väistymään, koska Jaakobin paini keskeyttämisen ja jatkamisen välillä oli käyty. Huomasin kuitenkin, että nilkuttaminen alkoi hitsata jumiin myös toista takareittä. Pitikin pysähdellä välillä sitä venyttelemään, ja koittaa nostella sitä, että se vertyisi. Saapa nähdä, ehdinkö edes maaliin enää..

Pitkospuuosuudet osoittautuivatkin varsin mukaviksi tänään.


Lumi ei ollut ehtinyt sulamaan vielä Lumikerolta.

Nuo karut ja jylhät Lapin maisemat saivat kuitenkin mielen rauhoittumaan. Huomasin jääneeni välillä tuijottamaan noita upeita nähtävyyksiä, ja karua hiljaista luontoa. Mietin mielessäni, että tänne palaan kyllä vielä uudelleen, joko juoksemaan tai sitten aivan vaan vaeltamaan...

Sade yllätti, mutta aurinko kuivasi nopeasti.
Tasaisella maalla juoksukin alkoi taas jotenkin onnistumaan, ja takareisijumikin tuntui antavan periksi. Onnistuin jopa Pyhäkeron päällekkin juoksemaan, silloin kun ei vaan osunut kivikkoa reitille. Koska olin kävellyt suuren osan matkaa, päätin että pitäähän se kuitenki tuntua maalissa, että tässä on jotain tehty, niin koitin niihin Pyhäkeron nousuihin vähän laittaa runtua sitten. 

Pyhäkeron huipulta.




Laskeutuminen jyrkkää Pyhäkeron rinnettä oli kuitenkin edelleen hankalaa. Kun maastopolku muuttui vähän leveämmäksi sorapoluksi, pystyin sitä kuitenkin juoksemaan varovasti alaspäin. Yllättäen alkoi tulla myös selkiäkin vastaan, hitto onhan täällä vielä muitakin. Viimeisessä huollossa olikin yllättävän paljon vielä muutakin porukkaa. Siihen en jäänyt enää kauemmaksi aikaa värkkäilemään, söin vaan nopeasti muutaman suklaavohvelin ja täytin toisen pullon, ja menoksi. Kyllä täältä jo pois joutaisi. Vielä oli reilu kilometrin tasainen ja helppo polku edessä, jossa jouduin kuitenkin menemään varovasti, koska nilkan sivuttaisliike tuntui edelleenkin aika tympeälle.

Viimein tuli hiekkatieosuus. Nonnii, "Das ist mein Land"! Oispa ollu vaan terveet jalat, ja Adidaksen Adios Boostit alla, niin nyt ois liikahtanu! Mutta juoksu onnistui jotenki näinkin. Selkiä alkoi tulla vastaan yllättäen enemmänkin. Kovasti siinä tsemejä toivoteltiin puolin ja toisin. Vaikka syvä pettymys oli kalvanut mieltä jo kauan aikaa matkalla, niin kellon titatessa 50km täyteen, taisin kuitenkin tirauttaa pienet äijjäonnenkyyneleet, varmistuessani tietty ensin, ettei kukaan näe.

Sitten alkoi asfalttiosuus ja viimeinen 3km osuus. Vielä viimeinen geeli alas, ja kevyttä juoksua eteenpäin. Asfaltti tuntui aika ikävälle ja kovalle jalkojen alla, mutta tämähän oli jo tiedossa, että X-talon ei oikein paras mahdollinen maantiekenkä ole. Vielä taisi pari selkää tulla vastaan, kunnes alkoi kuulua kellojen kilinää, ja maalialue näkymään. Juosten maaliin asti, jossa oma perhe olikin odottamassa. Vähän isimies viivähti nyt tällä(kin) kertaa ilmoittaamaansa kauemmin reissussa...




Toki sitä tässä pettyneenä ollaan itseensä, ja omaan suoritukseensa. Kunto olisi ollut nyt kohillaan, ja tavoitteena oli juosta paljon parempi, ja ennenkaikkea ehjempi juoksu, ja luulenpa että se olisi terveillä jaloilla onnistunutkin. Mutta näitähän on turha jossitella enempäänsä, teknisiä kivikkopätkiä ei ollut treenattu tarpeeksi, koska näin kävi. Mielessä kävi kyllä monta kertaa matkalla, että nyt tää saa loppua, alan juomaan kaljaa ja syömään kovia rasvoja ja röhnöttään telkkarin ääressä sohvalla. Lisäksi harmittaa nyt kovasti, kun syksylle suunniteltu maraton-projekti taisi saada nyt pahasti siipeensä, ja sinne ei taida ehtiä nyt tarpeeksi treenaamaan telakoitumisen takia. Täytyy katsoa nyt miten jalka alkaa paranemaan, että jos johonkin myöhäissyksyn maratonille vielä pääsisi laittamaan tossua toisen eteen. Mutta aika yleensä hoitaa, ja johan tässä on ehtinyt alkaa Karhunkierroksen reittiä ja rataprofiilia tutkimaan.. "Vian ei tartte olla iso, kun se on päässä..."

Kiitoksia vielä kaikille mukana olleille, oli hienoa tavata tuttuja ja saada uusiakin tuttuja. Toisista välittäminen ja huolehtiminen, sekä välitön kannustaminen lämmitti kovasti mieltä, ootte aivan NUTSia porukkaa! Suurkiitokset NUTSin porukoille ja Epulle ja Jokelle, että jaksatte näitä järjestää. Ja erityiskiitokset Visa-Pekalle ja Saaralle, että ootte jaksanu vastailla noviisin kysymyksiin varusteista, lajtreeneistä, maastoista jne, sekä kannustaa. Päämäärä on tärkeä, mutta vielä tärkeämpää on matka sinne. Ja matka tähän pisteeseen on ollut aivan kertakaikkeaan huikea!


Ja taival jatkuu...

Varusteet:

- Inov X-talon 212 kengät, Compressport Trail-Running juoksupaita, Pro Touch juoksutrikoot, Compressport R2 säärystimet, Compressport Arm Force-irtohihat, Compressport aurinkolippa, Salomon SkinPro 10+3 Set- juoksureppu, Suunto Ambit2R

Energiat:

- High5-geelit, Powerbar kofeiinigeelit, Powerbar geelikarkit, Maxim-energiapatukat, Northforce-energiapatukka, High5-elektrolyyttitabletit, Hart Sport-urheilujuoma, suolatabletit, vesi


-Timperi-