perjantai 22. huhtikuuta 2016

Jyväskylä SAUL SM puolimaraton, 16.4.2016

Taas on hetkinen ehtinyt vierähtää edellisestä kirjoituksesta. Vaikka talven aikana on tullut paljon uutta asiaa, ja ajatusten virtaa on ollut paljonkin tämän rakkaan harrastukseni tiimoilta, niin ei ole vaan tahtonut löytyä aikaa alkaa kirjoittelemaan. Ja nyt kun on saanut olla terveenä koko talven, pientä flunssanpoikasta lukuun ottamatta, niin treeniäkin on tullut lykittyä sitten hyvinkin taajaan ja ahkeraan, enemmän kuin koskaan ennen.
Viime lauantaina tapahtui kuitenkin jotain hieman arkisesta touhusta poikkeavaa, eli osallistuin elämäni ensimmäisiin SM-kisoihin (SAUL, Suomen aikuisurheiluliiton SM-kisat, lue veteraanikisat), ja onnistuin siellä saavuttamaan tuon kauan himoitsemani rajan, eli juoksemaan puolimaratonin alle 1:30 aikaan. Seuraavassa avaan hieman ajatuksiani, miten tämä tapahtui, sekä mitkä asiat mielestäni johtivat tähän.


JYVÄSKYLÄ 16.4.2016


Nämä SM-partyt pidettiin siis Jyväskylässä, aivan keskustan tuntumassa Jyväsjärven rannalla. Lähdimme Limingan Niittomiesten porukan kanssa ajelemaan Jyväskylään jo hyvissä ajoin perjantai-iltapäivänä, että ehtisimme käydä vielä illalla tutustumassa reittiin, sekä pääsisi rauhassa ja ajoissa yöpuulle, starttihan olisi jo meillä veteraaneilla aamulla klo 10. Kunto oli koitettu virittää tappiinsa tuonne aiemmin tehdyillä täsmätreeneillä, sekä alkuviikon keventelyillä. Vaikka kauden avausstartti, Limingan maantiejuoksut 6km, olikin taittunut itselle varsin mukavaan aikaan 23:05, niin ainahan se yrittää tuo epävarmuuden peikko luikerrella nurkkiin luurailemaan, ja ottaa valtaa.


Tunsin illalla itseni aika väsyneeksi, ja ajattelin että tämä on hyvä asia, uni tulisi ajoissa. No uni tuli ajoissa, mutta heräsin yllättäen n. vartin nukkumisen jälkeen, ja tämän jälkeen menikin sitten monta tuntia pyöriessä, ja unta odotellessa. En oikein keksinyt edes syytä tähän, koska jännitystäkään ei pahemmin mielestäni ollut, mutta ilmeisesti se startti sitten vaikutti alitajuntaan sen verran. No aamulla sitten kello soitti herätystä jo 5:30, ja piti vääntäytyä heti aamiaiselle, että ruoka ehtisi kunnolla sulaa ennen starttia. Aamiaisen jälkeen vielä menin hetkeksi hotellihuoneeseen lepäilemään, kunnes täytyi alkaa laitteleen kamppeita pikkuhiljaa valmiiksi. Kävin vielä n. pari tuntia ennen starttia haistelemassa ulkona ilmaa, että pukeutumisen arpominen olisi helpompaa. Ulkona käydessä alkoi mieliala kääntymään vähitellen paremmaksi ja väsymyksen verho väistymään. Keli oli loistava, ja kun testasin pikkupätkän juoksua, niin meno tuntui hyvälle ja kevyelle. Ei muuta kun hotellille vaihtamaan vähän jo kisakampetta päälle, ja alkuverkkoja tekemään. Alkuverkoissa sama hyvä meno tuntui jatkuvan. Alkuun kolmisen kilsaa hölkkäilyä, pikku venyttelyt ja loppuun pari aukaisuvetoa, eka n.300m ja toinen 500m, joka tuli irtonaisesti n. 3:30 vauhtia. Sitte vielä mutkat hotellihuoneessa ja starttiviivalle odottelemaan.
Lähtö sujui varsin rauhallisesti. Koitin hokea itselleni, "älä lähe kohnottaan noitten mukaan, alota rauhallisesti, sitä kyllä kerkiää kohnottaa sitte myöhemminki. Anna niijen mennä, katotaan sitte 15km jälkeen miten sitä juostaan". Mantran hokeminen onnistui tällä kertaa, eka kilsa piippasi aikaan n. 4:16. "Huh, selvisinpä tästä, tää oli vaikea osuus!" Eka kilometrillä voi helposti pilata koko kisan, kun lähtee huitelemaan ylikovaa vauhtia, ja loppu on sitte tuskien taivalta. Tämän jälkeen tuli alle pari alle 4:10-vauhtista kilometriä. Meno tasoittui n. 4:10-4:15/km vauhtiseksi, ja tuntui hyvälle ja kevyelle aina n. 12km asti, kunnes mahassa alkoi yllättäen vääntämään ilkeästi. "Ei helkkarissa nyt, ei vielä tähän hetkeen. Kestä nyt vielä se reilu puolituntinen, oo sitte sekasi vaikka koko loppupäivä (ja olihan se)". Kilometrin jälkeen vatsaoireet helpottivatkin, ja sai antaa mennä taas. Viimeiselle vitoselle lähdettäessä olin jo lähes varma, että nyt mie hoidan tän kyllä. LNM:n toppatakkimiesten kannustukset ja väliaikatiedot kertoivat, että 1:30 on alittumassa jos nyt vaan kestät! Tästä tuli vielä uutta voimaa ja pystyin kiristämään hieman vauhtiakin ja selkiä alkoi tulla myös vastaan. Viimeset kolme kilsaa tuli enempi silmät kiinni kuin auki ja kello kilautteli alle 4:10-vauhtisia kilometrejä. Loppusuoralla irtosi vielä kiriä, hymyä sekä pienet tuuletuksetkin. Maalissa kello pysähtyi aikaan 1:29:28. Se on siinä! Olipa huikeen siisti tunne!



Seikat, minkä ansiosta luulen päässeeni nyt tämän rajan alle:



- Marraskuun alussa aloittamani PK-kausi, jonka alussa juoksin tosi paljon hitaita ja matalasykkeisiä lenkkejä, sekä kävin salilla tekemässä kuntopiirityyppistä treeniä keskivartaloa ja jalkoja vahvistaakseni. Oli henkisesti rankkaa juosta noita n. 6:00min/km-vauhteja, kun on kesällä tottunut kuitenkin menemään kovempaa. Keväällä se taas kuitenkin tapahtui, sykkeet tuli alas kuin lehmän häntä samalla kun vauhdit alkoivat nousemaan. Matalatehoinen PK-harjoittelu on kestävyysjuoksun suurin innovaatio. Se kehittää hiussuonistoa, kehittää kestävyyttä, näitä kun on tarpeeksi pohjalla niin silloin voi tehdä niitä kovia harjoituksia ja palautuukin niistä nopeasti. Mitään muuta oikotietä pohjien luontiin ei ole. Näitä pimeässä pakkassäässä väännettyjä lenkkejä ei ole myynnissä sitten keväällä enää missään, kun lappujuoksuihin aletaan valmistautumaan. Määräharjoittelu on sitä tärkeintä ja parasta laatua tässä lajissa.

- Tammikuussa liityin Limingan Niittomiesten matkaan. Sain tuolta paljon kaipaamaani apua treenien rytmitykseen monipuolisuuteen ja laatuun, koska homma tuppasi puuroutua liian tasapaksuksi viikkojen osalta. Tämä on ollut mielestäni suurin puute tähän asti omassa tekemisessä. Vaikka olen asian kyllä hyvinkin tiedostanut, en vaan ole saanut tartuttua siihen. Olen saanut treenata oman tasoisten juoksijoitten kanssa, toisia tsempaten ja toisia kirittäen. Lisäksi olen päässyt kokeilemaan rajojani itseä kovempien juoksijoitten kanssa, ja voi sanoa että ne rajat on kyllä myös sieltä löytyneet. On ollut suurta apua, että noissa kovemmissa treeneissä on ollut sitä vetoapua, että on saanut vietyä itsensä sinne v****uskynnykselle, ja välillä sen ylikin. Tuo PK-treeni on taas auttanut sitten palautumaan näistä.

- Jompen asenne meikäläistä (ja myöskin muita) kohtaan. Vaikka tallista löytyy Kalevan kisa-tasoisia juoksijoita, sekä huippulahjakkaita junioreita, niin jaksaa silti aina olla aidon kiinnostunut ja huolehtiva tällaisen yli nelikymppisen teuraan tekemisistä. Ei siinä silloin kehtaa enää itsekään velttoilla ja tehdä vähä sinnepäin. Muistan kun Jomppe sanoi joskus tammikuussa eräiden treenien päätteeksi, "olen varma että juokset puolikkaan alle 1:30". En tiedä mistä se sen näki, meno ei ollut silloin ollenkaan sen näköistä ja tuntuista, ja itse en ollut niinkään varma vielä tuossa vaiheessa asiasta. En itseasiassa yhtään. 

- Oman kehon kuunteleminen. Välillä kun on väsyttänyt, on käyty vaan vaikka sauvakävelyllä. Välillä on taas maattu tartaaninpinnassa Ouluhallissa vetosarjan päätteeksi. Eli mielestäni pitää uskaltaa treenata kovaa, mutta pitää myös osata kuunnella omaa kroppaa. Silloin kun on väsynyt, pitää pystyä myös jättämään se kova treeni kevyemmäksi.



Tästä on hyvä jatkaa juoksukautta ja kohti uusia kisoja! Kausihan on vasta alkumetreillä.

Ja taival jatkuu....